Anssi Mänttäri on suomalaisen elokuvan grand old man, jonka ensikosketus elokuvaan tapahtui jo vuonna -62. Hän on ohjannut seitsemisenkymmentä elokuvaa ja dokumenttia, ollut tavalla tai toisella mukana pitkälti yli sadassa ja potkaisi aikoinaan käyntiin Sodankylän elokuvajuhlat.
Mänttärillä riittää edelleen paloa elokuvan tekoon. Parhaillaan etsitään rahaa pariinkin filmiin, joihin käsikirjoitukset ovat valmiina.
– Muistelmillekin on jo kustantaja, mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa sitä projektia. Muistelmien punaisena lankana tulee olemaan se, miltä elokuva näytti vuonna -62, kun aloitin ja onko se kehittynyt. Mielestäni ei. Nykypäivän elokuvan teosta puuttuu riskinotto. Tähdenlentoja on, mutta jos puhutaan yleisestä tasosta tällä hetkellä, niin en näe siinä kauheasti hurraamista, pohtii Mänttäri.
Hän moittii ennen kaikkea sitä, että yksittäisen elokuvan mahdollisuus menestyä kaupallisesti näyttää nousseen liian tärkeäksi kriteeriksi, kun yhteiskunnan tukea jaetaan. Suomen Elokuvasäätiöllä on esimerkiksi 50/50-tuotantotuki, mikä tarkoittaa sitä, että jos hankit 50 prosenttia rahoituksesta itse, voit saada loput 50 prosenttia. Hakemuksessa kysytään, onko tuottaja tuottanut, ohjaaja ohjannut ja käsikirjoittaja käsikirjoittanut viimeisen kolmen vuoden aikana menestyselokuvan. Jos on, saa projekti lisäpisteitä ja helpommin puuttuvan rahoituksen.
– Kyseinen tuki auttaa parhaiten niitä tuottajia, jotka erittäin todennäköisesti saisivat elokuvansa kannattavaksi ilman tukeakin. Näin ollen he tuen ansiosta saavat enemmän voittoa jo muutenkin muodostuvan voiton päälle. Miten uudet elokuvantekijät pääsevät ikinä tekemään laatuelokuvia, jos tuen saamisen edellytyksenä on aiempi menestys?
Näyttelijästä elokuva-alan moniosaajaksi
Anssi Mänttärin nuoruuden haaveena oli ryhtyä näyttelijäksi ja hän harrastikin lajia ahkerasti erilaisissa harrastajateatteriryhmissä. Ensikontakti elokuvaan tuli vuonna -62, kun hän sai pikkuroolin Mikko Niskasen elokuvassa Sissit. Siitä lähti ura urkenemaan, kun Mänttäri elokuvan jälkeen palkattiin tuotantoyhtiöön järjestäjäksi.
Järjestäjän tehtävien lisäksi hän toimi käsikirjoittajana, äänittäjänä ja pikkuosien näyttelijänä eri tuotantoyhtiöissä koko 60-luvun.
– Tein töitä monien ikonisten suomalaisten ohjaajien kanssa – muun muassa Mikko Niskasen, Valentin Vaalan, Teuvo Tulion, Matti Kassilan, Erkko Kivikosken – ja näin, että on monenlaisia tapoja tehdä. Näin myös monesti tapoja, joilla ei pitäisi tehdä. Ne olivat hyviä oppivuosia, joista saatoin ammentaa myöhemmin omissa ohjauksissani.
Ensimmäisen elokuvansa Mänttäri ohjasi 1969. Se oli kehuja saanut lyhytelokuva Ystävykset.
– Siitä nousi vahva halu nimenomaan ohjata. Tosin seuraavaan mennä hurahti kahdeksan vuotta, mikä johtui yksinkertaisesti siitä, että koko ajan oli niin paljon muita alan töitä. Koko ajan tuli niin hemmetin hyviä työtarjouksia, joista ei voinut kieltäytyä.
1970-luvulla Mänttäri meni Jörn Donner Productions Oy:n palvelukseen, jossa hän toimi pitkään tuotantopäällikkönä ja tuottajana. Yhtiö myös tarjosi mahdollisuuden Mänttärin ensimmäiselle pitkän elokuvan ohjaustyölle. 1976 valmistunut Pyhä perhe perustui Claes Anderssonin samannimiseen näytelmään.
Kiitetyssä elokuvassa Lasse Pöysti näyttelee perheenisää, joka päättää raitistua, mutta aloittaa kuitenkin juomisen uudestaan, koska perhe tuntuu sietävän häntä paremmin humalassa kuin selvänä. Pöysti sai elokuvasta pääosa-Jussin.
Pyhässä perheessä pääasia ei itse asiassa ole päähenkilön alkoholismi, vaan se, että muu perhe tarvitsee syntipukin. Kun isän raitistumisen myötä syntipukki katoaa, muu perhe suorastaan painostaa isän aloittamaan juomisen uudelleen.
Käsikirjoituksen teko on osa ohjaustyötä
Jo ensimmäisessä pitkässä ohjaustyössä näkyi Anssi Mänttärin myöhempääkin tuotantoa leimannut oma, vahva tyyli, joka on varsin dialogi- ja näyttelijäkeskeinen. Hän on myös käsikirjoittanut lähes kaikki elokuvansa itse.
– Minusta käsikirjoituksen teko kuuluu ohjaukseen. Jos joku muu toisi minulle käsiksen ja sanoisi, että tee tuo, niin senkin kirjoittaisin uudelleen. Perusidean ei tietenkään tarvitse olla omani. Pyhä perhehän perustui Claes Anderssonin näytelmään, Kuningas lähtee Ranskaan -elokuvan pohjana oli Paavo Haavikon kuunnelma ja Joensuun Elli perustui Heikki Turusen kirjaan.
Mänttäri kertoo osaavansa kirjoittaa taloudellisesti. Hänen elokuvansa noudattavat varsin tarkasti käsikirjoitusta eikä leikkausvaiheessakaan yleensä mikään kohtaus mene roskikseen. Improvisointia voi olla kohtauksen sisällä, sillä se ei tuo lisäkustannuksia tuotantoon.
– Kun tekee budjetin etukäteen, niin tulee pysyttyä käsikirjoituksessa ja kuvaussuunnitelmassa tiukasti – ei ole varaa ruveta sooloilemaan.
Joskus idea syntyy hyvästä nimestä
Idea elokuvaan voi kuulemma tulla mistä vain.
– Se vaihtelee paljon. Elokuvan teossa kaikkein vaikeinta on nimen keksiminen ja jos mieleen juolahtaa hyvä nimi, niin siitähän pitää tehdä elokuva. Esimerkiksi Viimeiset rotannahat oli sellainen – siinä oli nimi ensiksi, vaikka nimessä ei olekaan mitään järkeä.
Joskus toiselta kuultu juttu voi päätyä käsikirjoitukseen.
– Minulla oli muuan tuttu, joka oli patologinen valehtelija. Hän ei kertakaikkiaan osannut avata suutaan niin, ettei olisi valehdellut. Hän sitten kertoi, että hänellä oli nuorena kaveri, nuorisopappi, joka teki itsemurhan niin, että yläruumis paljaana käveli – ei siis hypännyt – alas katolta ja että tuuli vaan heilutti rintakarvoja. Se oli minusta aika vaikuttava esitys ja jäi mieleen. Aloin kirjoittaa sitä, pappi muuttui kirjailijaksi eikä ollut edes pääosassa, mutta tuo kohtaus on elokuvassani Huhtikuu on kuukausista julmin.
– Nyt on taas mielessä yksi hyvä nimi ja siitä pitäisi ehdottomasti ehtiä tehdä elokuva jossain vaiheessa. Se nimi on Pullo viinaa ja puhtaat sukat – mitä mies muuta tarvitsee.
Sodankylän elokuvajuhlat
Elokuvien teon lomassa Mänttäri ehti perustaa Sodankylän elokuvajuhlat. Sen syntyhistoria on sekoitus sattumaa ja oikealla hetkellä yhteen osuneita ihmisiä.
– Olin jossain Lahden takana puhumassa kulttuurisihteereille, joita oli parisataa. Pitkän illan päätteeksi meitä oli jäljellä kaksi, minä ja Sodankylän kulttuurisihteeri Marja Martikainen ja minä sitten ehdottamaan, että mitäs jos perustaisimme sinne teille Sodankylään elokuvafestivaalin?
– Parin viikon päästä Marja Martikainen lähetti postikortin, että minun on tultava Sodankylän kulttuurilautakunnan kokoukseen perustelemaan, miksi Sodankylään pitää perustaa elokuvafestivaali. No minähän menin. Samana iltana yhytimme kulttuurisihteerin kanssa vielä kunnanjohtaja Lasse Näsin, joka muuten oli melkoinen diktaattori omalla paikkakunnallaan. Esitimme asiamme ja hän sanoi, että tuossa nyt ei ole mitään järkeä, mutta kokeillaan.
Mänttärillä oli tuohon aikaan yhteinen toimisto Kaurismäen veljesten kanssa ja kolmikko alkoi laittaa festivaalia pystyyn toden teolla. Ensimmäinen tapahtuma järjestettiin 1986 kesäkuun puolivälissä ja siitä saakka Sodankylän elokuvajuhlat on voinut hyvin. Tapahtuma on omistettu nimenomaan elokuvalle, ja niitä nähdään tapahtumassa kellon ympäri. Sodankylässä ei kilpailla eikä jaeta palkintoja, ellei sellaiseksi lasketa yleisöäänestystä toiveuusinnasta. Festivaalijohtajana toimi kuolemaansa saakka Peter von Bagh. Hänen jalanjäljissään jatkaa nyt Timo Malmi.
Sodankylän elokuvajuhlat on alusta saakka ollut hyvin kansainvälinen – kiitos Peter von Baghin laajojen kontaktien. Jo ensimmäisillä festareilla vierailivat ohjaajalengendat Samuel Fuller ja Jonathan Demme. Kävijöitä on ollut viime vuosina reilut 30 000 vuosittain.
Sodankylässä on myös tutkittua tietoa siitä, että kulttuuri tuo siihen panostetut rahat moninkertaisesti takaisin.
– Takavuosina joku valtuutettu kyseenalaisti juhlien saaman avustuksen, joka oli noin 200 000 markkaa. Samaan aikaan paikallinen kauppaoppilaitos teki tutkimuksen, jossa selvisi, että festivaali tuo paikkakunnalle rahaa noin kolme miljoonaa markkaa ihan aitoa rahaa. Sitä ei aina tajuta, koska raha jakautuu monelle taholle.
– Sama varmasti pätee moneen muuhnkin tapahtumaan ja taiteenlajiin. Siksi minua ihmetyttää kovin hallituksen into leikata kulttuurista. Miten he eivät ymmärrä, että aineettomien arvojen ja hyötyjen lisäksi kulttuuriin laitettu raha tulee takaisin tavalla tai toisella, sillä vieraat kuluttavat teatteri-, konsertti- tai näyttelykäynneillään myös ravintola- ja majoituspalveluja, käyvät ostoksilla jne.
Kahden Klaanin mies
1980-luvulla tehdyssä, Mika Kaurismäen ohjaamassa Klaani-elokuvassa Anssi Mänttäri oli tuottajan roolissa. Romaani piti filmatisoida jo parikymmentä vuotta aiemmin. Toteutumatta jääneessä projektissa ohjaajana olisi ollut Aito Mäkinen ja Mänttärin piti olla tuotantopäällikkö.
– Siitä projektista en paljoakaan muista, koska se ei edennyt kovin pitkälle. Etsimme alustavasti kuvauspaikkoja Helsingin seudulta. Roolituksista muistan vain sen, että jo ensimmäiseen filmiin kaavailtiin Lasse Pöystiä, joka Kaurismäen Klaanissa esittää poliisia. Aito Mäkinen tunsi Lassen hyvin ja tykkäsi käyttää tuttuja näyttelijöitä. Aiemmassa rooli Pöysti olisi varmasti ollut joku Sammakoista – olihan Lasse silloin huomattavasti nuorempi.
Se että Kaurismäen Klaani kuvattiin Pispalassa, saattoi johtua siitä, että oltiin Mänttärin kotikonnuilla.
– Asuin silloin ja asun yhä Pispalassa, jos kohta meillä on kakkosasunto Helsingissä. Olen Tampereella kirjoilla ja vaimoni pitää majaa mieluummin siellä. Me molemmat matkaamme toistemme luo tämän tästä – hän välillä Helsinkiin, minä taas Pispalaan. Siinä pysyy parisuhdekin hehkeänä, kun ei näe ihan joka hetki, naurahtaa Mänttäri.
Teksti: Elina Salmi
Kuva: Movision Oy / Mikko Lyytikäinen
23.5.2025
/ Artikkelit