Matkustajakodin pitäminen vaati paljon työtä ja myös ulkopuolista työvoimaa. Saimalla itsellään ei ollut lapsia, mutta satunnaista ja vähän pysyvämpääkin työvoimaa löytyi läheltä, sillä hänen Aili-sisarellaan oli kymmenen lasta. Vakituisia työntekijöitä oli yleensä omistajan lisäksi yhdestä kolmeen. Yrittäjä itse oli paikalla aina.
Pelkästään talon lämmittäminen puilla vaati paljon työtä. Jokaisessa huoneessa oli pönttöuuni. Klapeja meni talven mittaan melkoinen määrä. Isäni, joka työskenteli Valtion Rautateillä junamiehenä, kävi vapaapäivinään sahaamassa ja pilkkomassa puita sekä myös kantamassa niitä sisälle. Muidenkin satunnainenkin apu oli aina tervetullutta.
Puulämmitys vaati äärimmäistä varovaisuutta ja tarkkuutta sekä henkilökunnalta että myös asiakkailta. Häkä ja tulipalon riski olivat aina uhkana. Onneksi tuon ajan ihmisille puulämmitys oli hyvin tuttua, ja tulipaloilta ja häkämyrkytyksiltä vältyttiin.
Puulämmityksen ohella paljon työtunteja kului lakana- ja muun pyykin kanssa. Onneksi hotelli Hämeenpyörän pyykkitupa oli lähellä, missä matkailijakoti Marttan pyykit käytiin pesemässä. Lakanoiden kuivaamisen ja mankeloinnin sekä siivouksen ynnä muiden arjen töiden ohessa henkilökunta huolehti asiakkaiden sisään- ja uloskirjaamiset, huolehti kahvitilaukset huoneisiin, hoiti viranomaiskontaktit, yöpäivystykset ja niin edespäin.
Keittiössä isolla hellalla keitettiin kahvit, jotka pienissä annostelupannuissa vietiin tilaajille huoneisiin. Pieniä kahvipannuja oli pitkä rivi keittiön hyllyssä. Tarjolla kahvin ja teen ohella oli vain mehua, limonadeja, vishyä, pilsneriä, voileipiä ja tupakkaa. Ruokaa ei ollut tarjolla asiakkaille.
Alkujaan asiakkaat saivat sekoittaa sokeria kahviinsa oikein hopealusikoilla, mutta ajan mittaan ne vähitellen katosivat ilmeisesti ”matkamuistoina” maakuntiin. Hopealusikat olivat kuitenkin osoittaneet Saima-tätini vahvaa luottamusta asiakkaisiin.
Jännittäviä tilanteita
Luottamus oli kerran jopa niin lujaa, että se aiheutti kokeneissa poliiseissakin ihmetystä. Saima-täti oli hiljaisena päivänä yksin työpaikallaan – ei siis ainuttakaan yöpyjää – vähän varmasti yksinäistä yrittäjää pelottikin. Puolen yön aikaan ovelle kolkutti hyvin isokokoinen harteikas mies, joka oli aiemminkin yöpynyt Marttassa. Saiman valtasi turvallisuuden tunne. Hän toivotti miehen tervetulleeksi todeten olevansa ihan yksin talossa. Saima tunsi saaneensa ”henkivartijan” tyhjään matkustajakotiin.
Pari päivää myöhemmin poliisit tutkivat matkustajaluetteloa ja totesivat tästä kyseisestä miehestä, että ”kas Rosvo-Topikin” on ollut täällä yötä. Kyseessä oli poliiseille tuttu rikollinen. Saima ei sitä onneksi tiennyt – hän vain luotti ja uskoi parasta ja tunsi olonsa turvalliseksi. Eipä tuo Topi mitään pahaa naispoloiselle tehnytkään vaan oli Saiman luottamuksen arvoinen, ”kiltti” rosvo.
Pahempiakin roistoja joskus Marttassa poikkesi. Kerran puolen yön aikaan kadulta oli päässyt Köökkiin asti kaksi epämääräistä tyyppiä. Yövuorossa ollut Seija havahtui, kun ovi kolahti kahden miehen poistuessa talosta. Köökin piirongin päällä ollut käsilaukku oli pengottu. Lompakko rahoineen oli tipotiessään.
Seija lähti yön selkään miesten perään hiljaiseen ja hämärään kaupunkiin. Miehet kääntyivät Aleksis Kiven kadulle ja kävelivät kovaa vauhtia kohti Finlaysonia. Seija meni juosten miesten perään ja sai heidät Satakunnan sillalla kiinni. Yön hiljaisuuden rikkoi Seijan käskyttävät huudot miehille: ”Antakaa se rahapussi takaisin, minkä äsken varastitte Marttasta!”
Miehet käyttäytyivät uhkaavasti kaksikymppistä naista kohtaan. Kaiteen yli olisi ollut lyhyt matka työntää nainen kosken kuohuihin. Sen uhallakin Seija vaati tiukasti lompakkoa takaisin. Vihdoin lyhyempi miehistä antoi periksi sanoen kaverilleen: ”Annetaan se pois.” Toinen kaivoi lompakon povitaskustaan ja ojensi sen Seijalle. Saatuaan lompakon Seija vielä nyrkkiä puiden sanoi miehille, että hän painaa miesten tuntomerkit mieleensä vastaisuuden varalle ja poliisille kerrottavaksi.
Vasta matkustajakotiin palattuaan Seija alkoi ymmärtää, millaiseen vaaraan hän oli itsensä laittanut lompakon takia öisessä, hiljaisessa kaupungissa. Toki hän oli hyvä uimaan, mutta kosken virtaus ja etenkin se pato olisivat olleet hyvälle uimarillekin liikaa.
Kun matkustajakodin ikkunat helisivät
Talvisodan aikana monet rakennukset kärsivät pommituksissa Tampereella. Osittain tai kokonaan tuhoutui yhteensä 373 rakennusta. Näistä täysin tuhoutuneita oli 76. Matkustajakoti Martta selviytyi vähin vaurioin, mutta osansa sai sekin. Puutarhakadun puolelta matkustajakodin kaikki ikkunat yhtä lukuun ottamatta menivät säpäleiksi. Vain Saima-tädin huoneen (Kutosen) sisempi ikkuna säilyi ehjänä.
Talvipakkasilla ja sotaolosuhteissa ikkunoiden uusiminen otti aikansa ja aiheutti ongelmia huoneiden lämpiminä pitämisessä. Hälytyssummereiden soidessa matkailijakodista mentiin ”pommisuojaan” hotelli Hämeenpyörän tiloihin. Sota-aikana matkailijakodin huoneista osa oli ajoittain varattu Suomen armeijan upseereille, joiden matka sieltä jatkui ”sinne jonnekin”.
Toisen kerran matkailijakoti Marttan ikkunat helisivät heinäkuussa 1957. Miesmuistiin pahin rajuilma Tampereen seudulla koettiin 27.7.1957. Suuret rakeet tai oikeammin jään kappaleet, joita satoi taivaan täydeltä, rikkoivat satoja ikkunaruutuja ja aiheuttivat miljoonien markkojen vahingot Tampereella. Suurimmat rakeet olivat halkaisijaltaan jopa yli 10-senttisiä.
Matkailijakoti Marttan Puutarhakadun puoleiset ikkunat kokivat täsmälleen saman kohtalon kuin talvisodan aikana: kaikki ikkunat paitsi Saima-tädin huoneen (Kutosen) sisempi ikkuna menivät palasiksi.
Aamulehti kertoi suurin otsikoin ja kuvin seuraavana päivänä rajuilmasta. Kuvassa jäänpalat olivat saaneet vertailun vuoksi rinnalleen tulitikkurasian, joka havainnollisti jättirakeiden suuruutta. Itse laitoin tuon rajuilman jälkeen konkreettisesti jäitä hattuun, kun keräsin kotini lähimetsästä Pohtolassa lippalakkini täyteen jäitä. Se oli kyllä coolein lapsuusmuistoni.
Marttan rinnalle matkailijakoti Häme
Saima-tädilläni oli vahva luottamus toisiin ihmisiin, mutta luottamus myös itseensä ja siihen, että elämä kantaa. Hän otti 1940-luvulla rohkean askeleen ja hankki omistukseensa toisenkin matkailijakodin, Hämeen, joka sijaitsi Tuomiokirkonkatu 28:ssa. Häme niin kuin Marttakin olivat vuokratiloja, joissa Saima toimi yrittäjänä. Mikään kiinteistösijoittaja hän ei siis ollut.
Matkailijakoti Häme oli Saimalla kymmenisen vuotta 1940 – 1950 -luvuilla. Saiman Elli-sisaren tytär Terttu helpotti miehensä Paavo Lammin kanssa Saima-tädin työtaakkaa muutaman vuoden ajan vastatessaan vuosina 1949 – 1952 matkustajakoti Hämeestä. Luvan matkailijakodin pitämiseen vasta 24-vuotias Terttu sai lääninhallitukselta.
Hämeessä oli yhdeksän pientä huonetta, joiden pinta-ala oli yhteensä vain 112 neliömetriä. Hämeen kokonaispinta-ala oli 151 neliömetriä. Pienimmät huoneet olivat alle 9 neliömetrin suuruisia ja suurin noin 19 neliömetriä. Avaruutta pieniin huoneisiin toi niiden 3,40 metrin korkeus. Yhteensä näihin huoneisiin sai majoittaa 21 henkeä (1–4 henkeä/huone huoneen koosta riippuen.
Suurin tila Hämeessä oli 23 neliön eteinen. Keittiön pinta-ala oli 16 neliömetriä. Pienissä tiloissa matkustajakoti toimi. Siitä oli hyötyäkin sikäli, että Hämeessä lämmittäminen oli helpompaa kuin Marttassa. Pienikokoinen Häme sai lämpönsä keskitetysti keittiön hellasta. Matkustajakoti Hämeestä vastannut nuoripari asui kahden pienen lapsensa kanssa työpaikallaan asuntonaan yksi huone ja alkovi.
Matkustajakoti Häme ja vuosi 1950 liittyvät omaan historiaani siten, että minut kastettiin siellä. Vanhempani veivät minut suoraan Mariankadun synnytyslaitokselta matkustajakoti Hämeeseen, jossa matkustajakodin isäntäpari Terttu ja Paavo Lammi olivat kummeinani, ja rovasti Paavo Lehtinen kastoi minut.
Ennakkoluulottomuutta
Vuonna 1950 Saima-tätini matkustajakotien toiminta oli sen verran hyvässä myötätuulessa, että hän jätti niiden hoitamisen luottohenkilöidensä harteille, piti elämänsä ensimmäisen kunnon kesäloman ja matkusti Tilda-sisarensa kanssa kolmeksi kuukaudeksi New Yorkiin Hilma-sisarensa luokse, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin 1920-luvulla.
Matkavaluutat eli dollarit Saima ja Tilda kuljettivat mukanaan turvallisesti: heidän kirjansitomossa työskennellyt Anna-serkkunsa piilotti setelit kirjan kansien sisään. Valuuttasäännöstely sotavuosien jälkeen oli niin tiukkaa, että oli keksittävä omat konstit, ettei tarvinnut ihan rahattomana lähteä valtameren taakse.
Sisarukset Saima ja Tilda olivat molemmat yrittäjiä ja leskiä. Tildalla oli kangas- ja lyhyttavaran vähittäis- ja tukkuliike (Isak Hentilä) Tammelassa. Pitkä New Yorkin matka vaati kielitaidottomilta sisaruksilta melkoista rohkeutta. Kyseessä oli heidän ensimmäinen ulkomaanmatkansa ja ensimmäinen lentomatkansa.
New Yorkissa sisarukset pääsivät kokemaan suuren maailman ”ihmeitä”. He kävivät muun muassa 102-kerroksisessa Empire State Buildingissa ja Metropolitanin Oopperassa. Niissä riitti muistelemista ja jakamista vanhuuden päiviin asti sisaruksilla, jotka olivat lähtöisin matalasta mökistä kymmenlapsisesta työläisperheestä Ylöjärveltä.
Luovuttuaan matkailijakoti Hämeestä Saima osoitti taas ennakkoluulottomuutta: hän osti itselleen uuden Popeda-merkkisen henkilöauton, vaikka hänellä ei ollut edes ajokorttia. Hän luotti siihen, että apu löytyy Aili-sisaren lapsista. Eikä hän erehtynyt, sillä nuoria kuljettajia löytyi, kun Saima maksoi heidän autokoulunsa. Varsinkin Jarmo-veljestäni, jonka oikea työpaikka oli Tampereen keskustassa, tuli Saiman sivutoiminen autokuski. Samalla hän sai Popedan myös omaan käyttöönsä.
Matkailijakoti Marttan viimeiset henkäykset
Saima-tätini eläköityi vuonna 1960 ja muutti Tammerlinnaan (Satakunnankatu 9). Samalla loppui matkailijakoti Marttan toiminta.
Irtaimisto myytiin Ylöjärven Soppeenmäessä Saima-tädin lapsuuden kodin pihassa. Ruskeaa nahkaista nojatuolia jäin kaipaamaan, joka oli ollut huoneessa numero neljä. Joku onnellinen sen huusi itselleen.
Matkustajakoti jäi omistajiensa eli romu-Ruutien haltuun. Tyhjilläänkin ollessaan tuo matkustajakoti vielä houkutteli yöpyjiä, kun poliisit löysivät asunnottomia miehiä sieltä lattialta nukkumasta. Mistä raosta lienevät päässeet sisälle?
Pian rakennus kuitenkin sai purkumääräyksen, ja taas kappale Tampereen historiaa siirtyi unholaan. Purkutöiden jälkeen alettiin kaivaa nykyistä kaupungin virastotaloa varten perustuksia. Ja mitä löytyikään matkailijakodin ja romu-Ruutin pihasta: räjähtämätön talvisodan aikainen pommi, joka pääsi uutisena Aamulehteen asti. Onneksi se ei ollut räjähtänyt aikanaan – muuten olisivat helisseet muutkin kuin matkustajakodin Puutarhakadun puoleiset ikkunat.
Haikein mielin sekä Saima-tätini että meidän koko suku sanoivat hyvästit rakkaalle ja tutulle matkustajakodille. Marttaa jäivät kaipaamaan myös monet vakiasiakkaat. Matkailijakodissa yöpyi enimmäkseen ns. tavallista kansaa, mutta joskus joitakin julkisuuden henkilöitäkin siellä poikkesi.
Runoilija Einari Vuorelan eräästä käynnistä on säilynyt runo Lähtö, jonka hän kirjoitti Marttassa työskennelleelle Sirpa-siskolleni (s. 1935) joulukuussa 1957 matkustajakortin kääntöpuolelle lyijykynällä. Runossa on eron haikeutta.
”Lähtö”
”Monta on merellä aallonharjaa,/monta on taivaalla tähteä.
Enemmän minulla on kyyneleitä./kun Sinun täytyy lähteä.
Yö ja päivä, talvi ja kesä /aina vaihtuvat vuorollaan.
Lähtevät linnut palaavat linnut,/Sinä et palaa milloinkaan.”
P.S. Työpaikkaromantiikkaa matkustajakoti Marttan liepeillä: Serkkuni Terttu, joka työskenteli matkustajakoti Marttassa ja myöhemmin matkustajakoti Hämeessä, rakastui ajuri eli vossikkakuski Paavo Lammiin, jonka kyydissä monet asiakkaat tulivat matkustajakotiin ja myös pois lähtiessään tilasivat ajurin. Hevosen kavioiden kopistessa Puutarhakadulla Tertun sydän alkoi sykkiä samaan tahtiin. Sieltähän se komea Paavo taas tuli ja Tertun sydän suli. Terttu ja Paavo vihittiin avioliittoon vuonna 1947. Lapsia avioliitosta syntyi kolme.
P.P.S. Työpaikkaromantiikkaa matkustajakoti Marttan liepeillä: Sisareni Seija, joka työskenteli myös matkailijakoti Marttassa ja asioi työasioissa usein vastapäätä olleessa hotelli Hämeenpyörässä, alkoi katsella sillä silmällä kadun toisella puolella hotellin ovella viihtyvää portsari Jouko Rosendahlia. Näiden kahden tiet johtivat avioliittoon vuonna 1958. Lapsia avioliitosta syntyi viisi.
O.B.S. Martta-sanaa olen tarkoituksella taivuttanut kielen vastaisesti, koska se oli aikanaan käytäntö.
Teksti ja kuvat: Pasi Takala, FM lehtori (emeritus)
13.3.2025
/ Artikkelit