Tampere oli aikanaan tunnettu lukuisista matkustajakodeista. Suurimmillaan niiden määrä oli 1930-luvulla. Vuosittain ilmestyneistä puhelinluetteloista löytyi tiedot noin 15 tamperelaisesta matkailijakodista.
Talvisodan jälkeen ei enää koskaan päästy 1930-luvun tasolle, mutta edelleenkin 1940- ja 1950-luvuilla ja jonkin aikaa vielä 1960-luvullakin matkailijakotien lukumäärä pysyi vuosittain 8–10 tienoilla. Elintason noustessa vaatimaton matkailijakotikulttuuri hiipui lähes kokonaan 1970-luvun lopulla. Vielä vuonna 1976 Tampereella oli kuusi matkustajakotia, mutta vuonna 1979 vain kaksi. Kyttälä, viimeinen vanhoista matkustajakodeista, sulki ovensa vuonna 1981.
Elintason nousu näkyi muun muassa autokannan kasvuna ja hotelliyöpymisinä. Omalla autolla päästiin lähelle hotelleja. Matkustajakodit olivat palvelleet enimmäkseen junilla matkustavia niihin aikoihin, kun autoja oli vähän. Esimerkiksi vuonna 1950 autojen lukumäärä Suomessa oli vain 60 000. Miljoonan auton raja rikkui 1970-luvulla.
Lähempänä ja lähempänä – kilpailua matkailijakotien välillä
Tamperelaisten matkailijakotien sijainti rajoittui kartalla varsin suppealle alueelle. Ne olivat kaikki Puutarhakadulla sijaitsevaa matkailijakoti Marttaa lukuun ottamatta lähellä rautatieasemaa. Vuoden 1937 puhelinluettelosta selviää, että Tuomiokirkonkadulla oli tuolloin viisi matkustajakotia, Rautatienkadulla viisi ja Kyttälänkadulla kaksi matkustajakotia. Kaksi muuta rautatieaseman lähellä toiminutta matkustajakotia sijaitsivat Verkatehtaankadulla ja Otavalankadulla.
Matkailijakotien mainonta oli vähäistä, samoin niiden välinen kilpailu. Asiakkaita vaatimattomiin matkailijakoteihin riitti kuitenkin yleensä hyvin. Toki hiljaisiakin aikoja oli. Kesäkuukaudet olivat vilkkaampia kuin talvikuukaudet.
Kun melkein kaikki matkustajakodit sijaitsivat lähekkäin samalla alueella, oli sijainnista vaikea tehdä myyntivalttia. Hiuksenhienot erot näkyivät puhelinluettelon rivitiedoissa, joihin oli matkailijakodin nimen yhteyteen ympätty esimerkiksi sanat ”lähellä asemaa” (Matkailijakoti Asuntola) tai ”Aivan lähellä asemaa” (Matkailijakoti Kalevala tai ”Lähimpänä rautatieasemaa (Matkailijakoti Patria). Myös joitakin muita houkuttimia oli mainittu matkailijakodin yhteystietojen lisäksi: ”Myös joukkomajoituksia alennuksella” (Matkailijakoti Kalevala) tai ”Myös halpa retkeilymajoitus 2–5 hengen huoneissa” (Matkailijakoti Patria).
Matkustajakotien välillä oli myös yhteistyötä. Ne kuuluivat Suomen matkustajakotiliittoon, joka oli alan yrittäjien yhteinen selkänoja. Tamperelaiset matkailijakodit ohjasivat asiakkaita toisilleen silloin, kun huoneet olivat täynnä tai jos asiakkaille ei löytynyt sopivaa huonetta.
Aulis palvelu
Matkailijakoti Martta ei voinut pitää kilpailuvalttinaan rautatieaseman läheisyyttä kuten kaikki muut tamperelaiset matkailijakodit. Puutarhakadulla sijainnut tätini Saima Vainion omistama Martta ilmoitti ajoittain paikallislehdissä pikku mainoksella: ”Matkustajakoti Martta. Tampere, Puutarhakatu 6. Puh. 3342. Rattoisasti vietätte yönne siisteissä, kodikkaissa huoneissa. Huom! Aulis palvelu.”
Tämä mainos kertoi enemmän kuin matkustajakodin sijainnin. Asiakas sai tärkeää informaatiota siitä, mitä hän saa rahansa vastineeksi: siistit, kodikkaat huoneet ja erityisesti korostettuna aulis palvelu.
Matkailijakoti Martta oli olemassa jo vuonna 1917. Puhelinluettelossa matkailijakodin ruotsinkielinen vastine resandehem oli myös painettuna.
Matkailijakoti Marttaa piti noihin aikoihin V. Länsilehto, jolta se siirtyi ensin Pertti ja Saima Vainiolle vuonna 1933, ja myöhemmin Pertin kuoltua vuonna 1936, Saima jatkoi matkailijakodin pitämistä yksin vuoteen 1960 asti. Leskeksi jäädessään Saima oli vain 36-vuotias.
Matkailijakorttien täyttämistä ja vihkisormusten tarkistamista
Matkailijakoti Marttaan yöpyjiä tuli ympäri Suomea. Esimerkiksi heinäkuussa vuonna 1953 vieraita oli noin 150 paikkakunnalta. Ulkomaalaisia matkailijoita oli ani harvoin.
Kesäkuukausina huoneet olivat enimmäkseen täynnä, mutta talvella oli hiljaisempaa. Esimerkiksi tammikuussa 1953 yöpyjien täyttämien matkustajakorttien perusteella heitä oli noin 80 eri paikkakunnalta. Kesäkuukausina yöpyjiä oli 400-500, mutta talvikuukausina määrä monesti puolittui kesäkuukausiin verrattuna.
Matkustajakortti, jonka matkustajat täyttivät huonetta varatessaan, oli tärkeä virallinen asiakirja, jossa annetut tiedot joutuivat viranomaisten tarkkaan syyniin, sillä täytetyt kortit piti toimittaa joka päivä poliisilaitoksen osoitetoimistoon klo 11:een mennessä.
Poliisit tekivät tarkastuskäyntejä matkustajakoteihin. Aikaisemmin siveyspoliisi, myöhemmin huoltopoliisi valvoi esimerkiksi samassa huoneessa nukkuvien ihmisten keskinäistä suhdetta. Vain naimisissa oleva pariskunta pääsi samaan huoneeseen.
Jopa vihkisormusten kaiverruksia jouduttiin tarkistamaan. Se vaati joskus niin tarkkaa näkökykyä, että lasten pyydettiin tihrustamaan ”hyvillä silmillään” kaiverruksia. Jotkut asiakkaat yrittivät myös huijata ns. saunasormuksilla, jotka olivat halpoja vihkisormusten kopioita.
Matkustajakorttia täyttäessään matkustaja joutui valitsemaan sanojen ”naimaton-, naimisissa-, leski-, eronnut-” sanojen välillä. Siinä ei sopinut huijata, koska kiinni jäämisen riski oli ilmeinen. Yöpyjien lisäksi matkustajakodissa kävi myös päiväasiakkaita, jotka viipyivät varaamassaan huoneessa vain tunnista pariin–kolmeen tuntiin.
Matkustajien joukossa oli paljon vakiasiakkaita, jotka mielellään yöpyivät tutussa ja turvalliseksi havaitsemassaan matkustajakodissa. Maksamaansa huoneeseen yöpyjät saivat tuoda myös vieraita, mutta heidän oli poistuttava klo 23 mennessä.
Matkustajakortissa kysyttiin asiakkaan ammatti tai arvo. Noihin aikoihin naiset ilmoittivat useimmiten ammatikseen ”rouva”, kun taas miesten ilmoittamien ammattien kirjo oli hyvin laaja.
Matkailijakoti Marttan interiööri ja ympäristö
Matkustajakoti tai matkailijakoti (kumpaakin nimeä käytettiin) Marttan kadunpuoleinen ulko-ovi oli auki aina. Oven avattuaan tulija nousi noin 12 porrasta ylöspäin ja siellä oli yöksi lukittava ikkunallinen ovi. Siihen asti asiakkaat pääsivät yölläkin kolkuttelemaan, ja kolkuttaville tietysti ovi avattiin.
Ovesta päästiin pitkälle käytävälle, jonka lattiaa peitti koko matkalta punainen, karhea juuttimatto. Käytävän molemmin puolin olivat numeroidut huoneet. Puutarhakadun puolella huoneita oli yhdeksän (numerot 1–9) ja pihan puolella kuusi huonetta (numerot 10–15).
Huone numero 16 oli yleensä varattu työntekijöiden tilaksi, ja se sijaitsi erillisellä pihaan johtavalla sisäkäytävällä. Tältä käytävältä pääsi kipuamaan myös matkailijakodin jättikokoiselle koko talon mittaiselle avaralle, mutta ainakin lapsen silmin katsottuna pelottavalle, mutta jännittävälle vintille, jossa oli jonkin näköistä vanhaa rompetta. Pulut olivat löytäneet myös vintin Keskustorin puoleisen pään, mistä kuului kauas niiden kujerrusta ja siipien leiskauttelua.
Huoneet oli hinnoiteltu sijaintinsa mukaan ja jonkin verran myös tasonsa mukaan. Puutarhakadun puoleiset huoneet olivat kalliimpia kuin pihan puoleiset huoneet. Se olikin hyvin ymmärrettävää, sillä pihanpuoleisista ikkunoista avautui hyvin karun näkymät. Kiinteistön omistavalla Ruutin suvulla oli pihassa romuliike.
Piha oli täynnä kaikenlaista romua – enimmäkseen epämääräistä rautaromua. Romukasat nousivat lähes matkustajakodin ikkunoiden korkeudelle asti. Pihasta kuului usein tietysti kolinaa, kun siellä käsiteltiin ja lastatiin romuja.
Puutarhakadun puolelta huoneisiin avautui kaupunkinäkymä. Puutarhakadun alkupäässä näkyi Askon huonekaluliike, vastapäätä Marttaa olivat Tammelan meijeriliike, Sukan myymälä, hotelli Hämeenpyörä (nyk. Laterna) ja Nahkamiehet. Kadun puolen huoneista matkustajien käytössä oli vain viisi, sillä huone numero viisi toimi varastona, jossa säilytettiin mm. juomakoreja. Siellä oli myös isokokoinen, käsin pyöritettävä mankeli.
Huone numero kuusi, jota kutsuttiin Kutoseksi, oli omistajan koti. Saima-tädillä oli siinä huone ja alkovi. Se riitti hänelle: koti ja työpaikka olivat samassa talossa. Saimalle oli elämäntapa työskennellä ja asua matkustajakodissa. Huone numero yhdeksän oli myös pois matkustajakodin käytöstä, sillä se oli vuokrattu hattuliikkeelle, jonne pääsi kadulta, mutta matkustajakodin puolelta ovi oli tukittu.
Talvisodan aikana monet rakennukset kärsivät pommituksista Tampereella. Osittain tai kokonaan tuhoutui 373 rakennusta. Näistä täysin tuhoutuneita oli 76. Matkailijakoti Martta selviytyi vähin vaurioin, mutta osansa sai sekin. Puutarhakadun puolelta matkustajakodin kaikki ikkunat yhtä lukuun ottamatta menivät säpäleiksi. Vain Saiman huoneen sisempi ikkuna säilyi ehjänä. Talvipakkasilla ja sotaolosuhteissa ikkunoiden uusiminen otti aikansa ja aiheutti ongelmia huoneiden lämpiminä pitämisessä. Sotavuosina ajoittain Marttaan majoitettiin Suomen armeijan upseereita, jotka olivat matkalla ”sinne jonnekin”. Hälytyssummereiden soidessa Marttasta mentiin ”pommisuojaan” hotelli Hämeenpyörän tiloihin.
Toisen kerran matkailijakoti Marttan ikkunat helisivät heinäkuussa 1957. Miesmuistiin pahin rajuilma Tampereen seudulla koettiin 27.7.1957. Suuret rakeet tai oikeammin jään kappaleet, joita satoi taivaan täydeltä, rikkoivat satoja ikkunoita ja aiheuttivat miljoonien markkojen vahingot Tampereella. Suurimmat rakeet olivat halkaisijaltaan jopa 10-senttisiä. Marttan kadun puoleiset ikkunat kokivat täsmälleen saman kohtalon kuin talvisodan aikana: kaikki ikkunat paitsi Saiman huoneen sisempi ikkuna menivät sirpaleiksi. Aamulehti kertoi suurin otsikoin ja kuvin seuraavana päivänä rajuilmasta. Kuvassa jäänpalat olivat saaneet vertailun vuoksi rinnalleen tulitikkurasian, joka havainnollisti jättirakeiden suuruutta. Itse laitoin tuon rajuilman jälkeen konkreettisesti jäitä hattuun, kun keräsin kotini lähimetsästä lippalakkini täyteen jäitä. Se on kyllä coolein lapsuusmuistoni.
Vaatimaton kalustus, tupakointi sallittu
Matkustajakoti Marttan ehkä tärkein huone oli kuitenkin Köökki eli keittiö. Se oli kohtaamispaikka; se oli kuin hotellin reception. Asiakkaat täyttivät käytävän puolella Köökin vieressä pienen pöydän ääressä asiakaskorttinsa, mutta muuten he asioivat Köökissä, mikäli halusivat tilata vaikkapa kahvit huoneeseensa.
Köökissä oli matkustajakodin kassa piirongin laatikossa, ja huoneet maksettiin yleensä etukäteen. Keittiössä oli myös puuhella ja valtava kannellinen puulaatikko. Köökin vesikraanasta tuli vain kylmää vettä.
Kaksi WC:tä sijaitsi rinnakkain käytävän varressa, toinen naisille, toinen miehille. Vesisäiliöt tuon ajan vessoissa olivat katon rajassa. Sieltä roikkui ketju, jonka päässä oli käteen sopiva vedin. Vessat siihen aikaan todellakin ”vedettiin”.
Matkustajakodin puhelin oli käytäväpöydällä, missä olivat myös täytettävät matkustajakortit ja puhelinluettelo. Mikäli matkustaja halusi herätyksen toivomaansa aikaan, hänelle annettiin Köökista herätyskello, jonka hän sai itse laittaa soimaan haluamallaan hetkellä. Köökissä herätyskelloja oli pitkän hyllyn täydeltä.
Huoneiden kalustus ja muu varustus oli vaatimaton. Saima-tätini itsekin tiedosti sen. Kun hän tilasi Askosta mattoja kadun toiselta puolelta, hän sanoi mattojen toimitusosoitteeksi ”tuo rämä Martta tuossa Puutarhakatu kuudessa”. Kun matot tulivat aikanaan, oli vastaanottajaksi merkitty Martta Rämä.
Huoneissa oli kalusteina kaksi sänkyä tai hetekaa, yksi tai kaksi tuolia, pesukomuutti, peilipöytä tai pikku lipasto ja joissakin huoneissa jopa nojatuolikin. Muita tärkeitä varusteita olivat matot, verhot, pesuvati, vesikannu, saippua, pyyheliina ja tuhkakuppi.
Tupakkaa huoneissa sai polttaa, mutta juopottelu oli järjestyssäännöissä kielletty. Ensimmäinen oma tupakkakokemukseni on matkustajakodista, kun minulle tuntematon matkustaja lykkäsi suuhuni palavan tupakan ollessani noin 4-vuotias. Yskin kovasti, kun vedin savua keuhkoihini.
Teksti ja kuvat: Pasi Takala, FM lehtori (emeritus)
24.2.2025
/ Artikkelit