Marjo Katriina Saarinen julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kerrottu huone vuonna 2017. Teos toi Saariselle Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon ja se oli myös Helsingin Sanomien palkintoehdokkaana. Toinen romaani Jälki! ilmestyi 2019 ja kolmas Kaikki päivän tunnit tänä vuonna. Neljäskin on jo työn alla.
Saarinen tiesi jo kauan aikaa sitten ryhtyvänsä kirjailijaksi, mutta matka tavoitteeseen otti kuitenkin aikansa. Sitä ennen kului kuutisentoista vuotta Oriveden opistossa opettamassa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Kaikki aika meni toisten tekstien lukemiseen.
– Voi olla, että itsevarmuus puuttui. Pelkäsin, etten ole tarpeeksi hyvä ja kiinnostava. Arvostus ammattia kohtaan oli valtava ja kuvittelin, että minun pitäisi olla persoonanakin jotenkin erityinen. Vaati aika paljon henkistä kasvua ohittaa nuo asiat, hän muistelee.
Vuodet kuluivat ja Saarinen painoi nuttura kireällä opettajan hommia Orivedellä. Paine tehdä jotain muuta kasvoi kuitenkin pikku hiljaa:
– Tuli vaan semmoinen olo, että elämästäni puuttuu oikeasti jotain, kun en toteuta itseäni. Voin koko ajan huonommin ja huonommin. Tuntui, että maailma ehkä elää ilman kirjojani, mutta minä en pärjää, jos en ala tehdä sitä, minkä omimmaksi koen.
Prosessi käynnistyy kuvista
Sitten tuli se lopullinen sysäys uudelle tielle. Oriveden opiston toiminta siirtyi Ahlmanin koulun säätiölle ja koulussa alkoi muutosten myllerrys. Saarinen päätti, että nyt jos koskaan pitää uskaltaa.
Uskaltaminen kannatti. Ensimmäinen romaani, yli 500-sivuinen järkäle Kerrottu huone ilmestyi syksyllä 2017. Kritiikki oli kiittävää ja bonuksena napsahtivat sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto että Helsingin Sanomien palkintoehdokkuus.
Toinen teos Jälki! ilmestyi vuonna 2019 ja sai myös hyvän vastaanoton. Kolmas eli Kaikki päivän tunnit ilmestyi tämän vuoden toukokuussa. Neljäskin on jo työn alla.
– Ensimmäisessä kirjassani lähdin liikkeelle hyvin visuaalisesta mielikuvasta. Toisessa taas oli pyrkimyksenä kirjoittaa hyvin tiivistettyä kieltä ja se alkoi ikään kuin traumakuvasta. Tekstin kuluessa muisto päähenkilön traumasta sitten muuttuu aina vähän kerrallaan. Siinäkin oli siis lähtökohtana kuva, samoin kolmannessa.
– Visuaalisuus ja kuvataide ovat lähellä sydäntäni ja kuvataiteilijan ammatti olikin minulle nuorena yksi hyvä vaihtoehto. Ehkä siksi kirjoittamiseni käynnistyy kuvista.
Uusimmassa romaanissaan Saarinen seuraa henkilöitään yhden päivän ajan
– Niin kävi myös kolmannessa teoksessani. Näin hahmon, kertojan ja lähdin seuraamaan sitä. Kuljin hänen perässään, tapasin henkilöt ja kirjasin tapahtumat ylös. Teoksen runko lähti näistä henkilöistä aika vauhdilla liikkeelle, mutta sitten siihen alkoi tulla aika lailla kerroksia.
Saarisen uusin romaani seuraa henkilöitään päivän ajan. Jokainen niistä käy omaa kulkuaan ja tarinaansa läpi ja päätyy päivän lopussa johonkin pisteeseen.
– Päivän kehys tuo ajatuksen siitä, että päivä on yksikkö, jonka aikana tärkeät asiat tapahtuvat – esimerkiksi synnytään ja kuollaan. Rakastaminen ja vihaaminen tapahtuvat vähän hitaammin, vaativat enemmän aikaa, mutta päivä on se yksikkö, jolloin syntyy oivallus. Kaikki tärkeät asiat tapahtuvat yhdessä hetkessä.
– Ehkä päivä on kirjassani sellainen hetken epiteetti. Siinä on paljon sellaisia hetkellisiä asioita, kuten esimerkiksi satakieli, joka laulaa vain ikään kuin hetken ennen juhannusta ja lopettaa sen jälkeen. Sitten alkavat pesimispuuhat ja satakielen arki. Tekstissä on mukana myös kukka, joka alkaa kukoistaa aamulla ja jo illaksi lakastuu. Päivä on sekä vähäpätöisen pieni hetki maailmankaikkeudessa että se yksikkö, joka toisaalta ratkaisee kaiken.
– Jossain vaiheessa keksin tehdä jokaisen luvun loppuun keskeiset sanat viitteineen vähän wikipedia-tyyliin. Sulkuihin tuli myös omat huomiot, joista kertoja lähtee assosioimaan asioita ja niiden kautta nousee hänen oma tarinansa, jolloin viitteistä muodostuu oma tasonsa. Niiden kautta hahmottuu kertojan oma tarina, surullisia yksityiskohtia hänen elämästään ja lapsuudestaan, traaginen rakkauden kohta, halunsa mahdollisesti kuolla suomalaiseen metsään, jos ja kun pääsee omasta kuolemastaan päättämään.
Parasta aikaa ovat aamut
Kirjoitusprosessi on Saariselle ennen kaikkea tiivis rupeama:
– Kun olen lähdössä liikkeelle uuden kanssa, on se alku vähän epämääräistä ja inspiraationomaista. Heräilen öisin pohtimaan henkilöitä ja tapahtumia. Alkuvaiheessa kirjoitan aika maanisesti, mutta kun sitten alan työstää tekstiä tosissaan, pidän aika paljon rutiineista kiinni ja teen töitä pitkäjänteisesti ja säännönmukaisesti. Varmaankin opettajaduuni on opettanut arvostamaan säännöllisyyttä.
– Toiset kirjoittavat mieluiten öisin, minulle parasta aikaa ovat aamut ja pitkäjänteinen, säännöllinen tekeminen. En pysty satunnaisessa puolituntisessa saamaan aikaan oikein mitään.
Neljäskin romaani on jo hahmollaan:
– Olen oikeastaan ensimmäisestä kirjastani alkaen ollut koko ajan menossa tätä kohti, mutta se on tuntunut kovin hankalalta. Nyt vihdoin tuntuu siltä, että olen saattanut keksiä tavan lähestyä aihetta toimivasta kulmasta.
– Se ammentaa asioita tavallaan oman sukuni käänteistä. Siinä mennään jälleen muistoihin, jotka särkyvät ja sortuvat.
Saarisen teksti assosioi moneen suuntaan
Wikipedia sanoo Saarisesta näin: ”Saarinen käsittelee teoksissaan muistoja, muistia, ajan kerroksellisuutta ja ihmisten sisäisiä maailmoja, jotka resonoivat tähän päivään ja yhteiskuntaan.”
Marjo Katriina Saarinen, mitä haluat lukijassa tapahtuvan, kun hän lukee kirjojasi?
– En oikeastaan kirjoittaessani ajattele sitä lukijaa vaan mietin niin, että kirjailija ajattelee omilla ehdoillaan ja kirja on rakennelma. Ja joka siihen tarttuu, niin hyvä homma, mutta en mielistele lukijaa. Lajini on taideproosa enkä ystäväni mukaan edes osaisi kirjoittaa viihteellistä romaania – lainkaan väheksymättä sen lajityypin edustajia.
– Haluan kuitenkin herättää kysymyksiä ja näyttää sitä, miten asioita voisi ratkoa. Itselleni on toisaalta tärkeää sellainen hyvin tiivis kieli ja toisaalta sellainen, joka assosioi moneen suuntaan. Ehkäpä jokainen lukijakin löytää sen kautta ihan omat assosiaationsa.
Teksti: Elina Salmi
Kuva: Annina Mattila
5.12.2022
/ Artikkelit